Kartanon isäntä oli kuollut, ja uutta isäntää odotellessa kartanoa hoiti tilanhoitaja. Eräänä päivänä kartanon metsänhoitaja ryntäsi hengästyneenä sisään. ”Et ikinä arvaa mitä juuri näin tuolla metsässä!” hän sanoi.

”En arvaa, joten sinun täytyy kertoa,” tilanhoitaja sanoi silitellen samalla kartanon vanhaa Tom-kissaa.

”Yhdeksän mustaa kissaa, mustia kuin tuo Tom-kissa, ja kaikilla valkoinen laikku rinnassaan, kantamassa arkkua,” metsänhoitaja selitti, yhä hengästyneenä. ”Kissoja kantamassa hauta-arkkua! Kuin hautajaissaattueena, joka askeleelle surullisesti maukaisten.”

”Miau”, sanoi vanha Tom-kissa.

”Juuri noin! Ja ne kissat katsoivat minua, katsoivat suoraan silmiin suurilla vihreillä silmillään, aivan kuten Tom-kissa katsoo minua nyt.”

”Älä vanhasta Tom-kissasta välitä,” sanoi tilanhoitaja.

Metsänhoitaja jatkoi. ”Sitten suurin niistä, joka kulki muiden edellä, puhui minulle. Se kissa puhui minulle yhtä selvästi kuin minä puhun tässä sinulle!”

”Miau”, sanoi Tom-kissa.

”No mitä se kissa sanoi,” tilanhoitaja kysyi.

”Mene kertomaan Tom Tildrumille, että Tim Toldrum on kuollut,” metsänhoitaja toisti kissan sanat.

Silloin vanha Tom-kissa hypähti pystyyn takajaloilleen ja huudahti: ”Mitä! Vanha Tim on kuollut? Mutta sehän tarkoittaa sitä, että nyt minä olen kissojen kuningas!”, ja juoksi savupiippuun ja katosi.